joensuulaisilta joensuulaisille, riippumattomasti
Kevyttä kirjallisuutta, Osa II
Tänään käsittelyssä M. John Harrisonin Valo (alkup. "Light", 2002).
Jokunen aika sitten tämä teos sattui pokkarina hyppysiini kirjakaupassa kun etsiskelin jotain lukemista junamatkalle. Kirjailija oli minulle aikaisemmin tuntematon (mikä ei sinällään ole ihme, vaikka jonkun verran scifiä onkin tullut kahlattua), ja ehkä tästä pienestä yllätysmomentista johtuen lukukokemuksesta jäi erittäin positiivinen olo.
Kirja kulkee vuorotellen kahden tarinan välillä, joista ensimmäinen sijoittuu nykyaikaan (vuoteen 2000), ja toinen onkin sitten kovaa science fictionia kaukaisessa tulevaisuudessa (2400+). Alussa näennäisesti täysin erilliset tarinat kietoutuvat luonnollisesti lopussa yhteen, ja yllättäen vuosilukujen suuresta erosta huolimatta Harrison onnistuu tekemään tämän punomisen sulavasti ja luontevasti, välttäen keinotekoiset aasinsillat ja epäloogisuudet joihin olisi varmasti helppo sortua. Tässä tulee avuksi eräs keskeinen tarinan piirre: nykyaikaan sijoittuvan osan päähenkilö Michael Kearney osoittautuu jo ensimmäisessä luvussa enemmän tai vähemmän mielenvikaiseksi. Hulluuden syvyys ja syyt valottuvat hiljalleen kirjan edetessä, ja lukija pakotetaan jatkuvasti arvioimaan todellisuuden ja houreiden rajamaastoon: mikä on todellista ja mikä ei? Pian yhtymäkohdat leviävät myös tulevaisuuteen sijoittuvaan tarinaan, ja jossain vaiheessa tulee väistämättä mieleen kysymys: onko koko tulevaisuusosa jonkun kuvitelmaa? Tämä tuntuisi helpolta selitykseltä moniin kysymyksiin joita lukiessa herää, mutta sen verran paljastettakoon että ilmeisesti Harrisonilla ei ole ollut aikomustakaan päästää lukijaa helpolla tätä kirjaa tehdessään.
Toden ja harhan rajojen erottamista vaikeuttaa se, että myös monet muut kirjan henkilöt ovat vaihtelevissa määrin sekaisin. Hahmoilta löytyy jos jonkinlaista traumaa, riippuvuutta, pakkomiellettä, tukahdutettuja muistoja ja sulaa hulluutta. Välillä tämä sairaiden mielten sekamelska alkaa tuntua ahdistavalta; eritoten Kearneyn ja hänen ex-vaimonsa suhteen piirteiden asteittainen paljastuminen herättää välillä jopa kuvotusta. Mutta juuri kun alkaa tulla tunne että missään ei ole mitään järkeä, niin Harrison tarjoaa palan selväjärkisyyttä - jonkin todellisuuden murusen mihin tarttua. Hetkeksi aikaa tulee tunne, että kohta aavistaa miten asiat oikeasti ovatkaan; sitten jokin yllättävä käänne pistääkin pakan jälleen aivan sekaisin. Mielenkiinto säilyy hyvin aivan loppumetreille saakka, tosin aivan viimeinen luku ja lopetus jättävät vähän tyhjän ja hölmistyneen olon. Mutta sen antaa kuitenkin helposti anteeksi, ja palaa miettimään mitkä kaikki seikat kirjan aikana viittasivatkaan tämän tyyliseen lopetukseen... Ja sen jälkeen onkin aika antaa itselleen anteeksi, ettei kaikkea tajunnut jo alusta saakka.
Harrison käsittelee mielen sairauksien sävyttämää tarinaansa hyvin scifi-ympäristössä. On mukavaa törmätä kirjaan, jossa tarina ja asetelma tukevat toisiaan; eritoten fantasia- ja scifikirjoilla on joskus taipumuksena joko jättää henkilöt ja tarina asetelmasta erilleen tai joskus jopa unohtaa molemmat ja keskittyä pelkästään tyylilajiin ja sen omituisuuksiin. Valo tuo mieleen jotkin Philip K. Dickin tarinat, tosin Harrison käsittelee aihetta selkeästi vakavammin kuin esimerkiksi Dickin Alfan kuun klaanit (alkup. "Clans of the Alphane Moon", 1964; on muuten erittäin viihdyttävä scifikirja). Jonkin verran synkkää ja osittain absurdiakin huumoria Harrison toki käyttää, mutta sellaisissa kohdissa joissa lukijan ahdistus ja epätodellisuuden tuntu uhkaavat nousta liian korkealle. Toinen Valoa muistuttava kirja joka tulee mieleen on Iain M. Banksin Aseiden käyttö ("Use of Weapons", 1990) lähinnä kahden rinnakkaisen lopussa yhteen kietoutuvan kertomuksen takia (no hyvä on, ei siinäkään tainnut päähenkilö aivan täysillä käydä), mutta Banks olkoon jonkin seuraavan päivän aiheena.
Yhteenvetona Harrisonin Valo on miellyttävän haastavaa science fictionia, ja tarkoituksenani on tutustua myös miehen muuhun tuotantoon kunhan käsiksi pääsen. Pelkään vain pahoin että tuoreempien teosten suomennoksia saattaa joutua ainakin odottamaan, ja tätä kirjaa lukiessa tuli sellainen olo että kielelliset ilmaukset saattavat tehdä lukukokemuksesta englanniksi raskaammanpuoleisen (vaikka nykyään lukemastani kertomakirjallisuudesta reilusti yli puolet on Lontoon murteella ja uskon hallitsevani kielen kohtalaisen hyvin). Jokatapauksessa suosittelen, kaikilla kielillä(ni).
Jokunen aika sitten tämä teos sattui pokkarina hyppysiini kirjakaupassa kun etsiskelin jotain lukemista junamatkalle. Kirjailija oli minulle aikaisemmin tuntematon (mikä ei sinällään ole ihme, vaikka jonkun verran scifiä onkin tullut kahlattua), ja ehkä tästä pienestä yllätysmomentista johtuen lukukokemuksesta jäi erittäin positiivinen olo.
Kirja kulkee vuorotellen kahden tarinan välillä, joista ensimmäinen sijoittuu nykyaikaan (vuoteen 2000), ja toinen onkin sitten kovaa science fictionia kaukaisessa tulevaisuudessa (2400+). Alussa näennäisesti täysin erilliset tarinat kietoutuvat luonnollisesti lopussa yhteen, ja yllättäen vuosilukujen suuresta erosta huolimatta Harrison onnistuu tekemään tämän punomisen sulavasti ja luontevasti, välttäen keinotekoiset aasinsillat ja epäloogisuudet joihin olisi varmasti helppo sortua. Tässä tulee avuksi eräs keskeinen tarinan piirre: nykyaikaan sijoittuvan osan päähenkilö Michael Kearney osoittautuu jo ensimmäisessä luvussa enemmän tai vähemmän mielenvikaiseksi. Hulluuden syvyys ja syyt valottuvat hiljalleen kirjan edetessä, ja lukija pakotetaan jatkuvasti arvioimaan todellisuuden ja houreiden rajamaastoon: mikä on todellista ja mikä ei? Pian yhtymäkohdat leviävät myös tulevaisuuteen sijoittuvaan tarinaan, ja jossain vaiheessa tulee väistämättä mieleen kysymys: onko koko tulevaisuusosa jonkun kuvitelmaa? Tämä tuntuisi helpolta selitykseltä moniin kysymyksiin joita lukiessa herää, mutta sen verran paljastettakoon että ilmeisesti Harrisonilla ei ole ollut aikomustakaan päästää lukijaa helpolla tätä kirjaa tehdessään.
Toden ja harhan rajojen erottamista vaikeuttaa se, että myös monet muut kirjan henkilöt ovat vaihtelevissa määrin sekaisin. Hahmoilta löytyy jos jonkinlaista traumaa, riippuvuutta, pakkomiellettä, tukahdutettuja muistoja ja sulaa hulluutta. Välillä tämä sairaiden mielten sekamelska alkaa tuntua ahdistavalta; eritoten Kearneyn ja hänen ex-vaimonsa suhteen piirteiden asteittainen paljastuminen herättää välillä jopa kuvotusta. Mutta juuri kun alkaa tulla tunne että missään ei ole mitään järkeä, niin Harrison tarjoaa palan selväjärkisyyttä - jonkin todellisuuden murusen mihin tarttua. Hetkeksi aikaa tulee tunne, että kohta aavistaa miten asiat oikeasti ovatkaan; sitten jokin yllättävä käänne pistääkin pakan jälleen aivan sekaisin. Mielenkiinto säilyy hyvin aivan loppumetreille saakka, tosin aivan viimeinen luku ja lopetus jättävät vähän tyhjän ja hölmistyneen olon. Mutta sen antaa kuitenkin helposti anteeksi, ja palaa miettimään mitkä kaikki seikat kirjan aikana viittasivatkaan tämän tyyliseen lopetukseen... Ja sen jälkeen onkin aika antaa itselleen anteeksi, ettei kaikkea tajunnut jo alusta saakka.
Harrison käsittelee mielen sairauksien sävyttämää tarinaansa hyvin scifi-ympäristössä. On mukavaa törmätä kirjaan, jossa tarina ja asetelma tukevat toisiaan; eritoten fantasia- ja scifikirjoilla on joskus taipumuksena joko jättää henkilöt ja tarina asetelmasta erilleen tai joskus jopa unohtaa molemmat ja keskittyä pelkästään tyylilajiin ja sen omituisuuksiin. Valo tuo mieleen jotkin Philip K. Dickin tarinat, tosin Harrison käsittelee aihetta selkeästi vakavammin kuin esimerkiksi Dickin Alfan kuun klaanit (alkup. "Clans of the Alphane Moon", 1964; on muuten erittäin viihdyttävä scifikirja). Jonkin verran synkkää ja osittain absurdiakin huumoria Harrison toki käyttää, mutta sellaisissa kohdissa joissa lukijan ahdistus ja epätodellisuuden tuntu uhkaavat nousta liian korkealle. Toinen Valoa muistuttava kirja joka tulee mieleen on Iain M. Banksin Aseiden käyttö ("Use of Weapons", 1990) lähinnä kahden rinnakkaisen lopussa yhteen kietoutuvan kertomuksen takia (no hyvä on, ei siinäkään tainnut päähenkilö aivan täysillä käydä), mutta Banks olkoon jonkin seuraavan päivän aiheena.
Yhteenvetona Harrisonin Valo on miellyttävän haastavaa science fictionia, ja tarkoituksenani on tutustua myös miehen muuhun tuotantoon kunhan käsiksi pääsen. Pelkään vain pahoin että tuoreempien teosten suomennoksia saattaa joutua ainakin odottamaan, ja tätä kirjaa lukiessa tuli sellainen olo että kielelliset ilmaukset saattavat tehdä lukukokemuksesta englanniksi raskaammanpuoleisen (vaikka nykyään lukemastani kertomakirjallisuudesta reilusti yli puolet on Lontoon murteella ja uskon hallitsevani kielen kohtalaisen hyvin). Jokatapauksessa suosittelen, kaikilla kielillä(ni).
Comment
About
Badge
© 2009 Created by Filopoimen on Ning. Create a Ning Network!
You need to be a member of joensuu.ning.com to add comments!
Join this Ning Network